Jos haluaa Shanghaissa löytää rikkaan puolison, kannattaa pitää katse perässä, nimittäin auton perässä. Rekisterikilvet huutokaupataan ja lähtöhinnat liikkuvat paikalliseen hintatasoon nähden käsittämättömissä summissa. Halvimmista saa pulittaa jopa 40000 RMBtä. Ja luvuilla on väliä. Nelosia, kuoleman lukuja, saa halvemmalla. Kahdeksikot ja kuutoset, onnen luvut, ovat niitä halutumpia ja kalliimpia. En kyllä yhtään ihmettele jos Shanghain liikenne pistää vähän taikauskoiseksi. Ja Shanghain kilvet tarvitaan, jos haluaa ajaa kaikilla teillä ruuhka-aikaan. Näppärimmät ovat toki kehittäneet siitäkin busineksen ja teippaavat tietullien kohdilla ulkopaikkakultalaisten kilpiin paikalliset tunnukset muutamalla kymmenellä rimpulalla.

Mistä muuten tietää, onko vastaantulija kiinalainen? Laske lapset.

Varashälytin.

 Käytän keskimäärin aivan liikaa energiaa menneen ja tulevan vatvomiseen. Jostain ihmeen syystä on paljon helpompaa koko ajan haluta jotain enemmän, kuin tuntea että kaikki on hyvin.  Nyt,  tässä hetkessä. Ja onhan kaikki kovin hyvin. Keskiluokkaisen perheen hyvin koulutettu lapsi töissä ulkomailla. On asunto, vakuutukset, stereot, televisio, mikroaaltouuni, lämmintä vettä ja internet. Elän siis oikeastaan yhtä haavettani.

Paikallinen kolleega puhui onnellisuudesta. Hänen mielestään yhdenlaista onnellisuutta on se että palkka kasvaa lineaarisesti. Näin on joka päivä vähän onnellisempi. Jos taas maanantaina tienaa 100 rahaa, tiistaina 200 rahaa mutta keskiviikkona vain 120 rahaa, on lopulta pettynyt, vaikka palkka onkin noussut. Pidin tätä esimerkkiä kovin pinnallisena, mutta monille täällä päivittäinen elanto on yhtä epävarmaa kuin...Shanghain sää. (Ajattelin tässä viitata viimeaikaisiin tapahtumiin Japanissa, mutta ei, menee yli hyvän maun.) Ymmärrän kyllä ajatuksen taustalla, parempi olla joka päivä hieman onnellisempi kuin jatkuvasti ylä- tai alamäessä.

Köyhyyttä kohdatessaan herkkä ihminen sortuu helposti sääliin. Vaikka huima talouskasvu ei jakaudukaan tasaisesti, kaikki kyllä saavat siitä osansa jotain kautta. Elintason paraneminen on aina muutosta suhteessa totuttuun elintasoon. Eivät ihmiset ole kateellisia siitä mistä eivät osaa haaveilla. Kumpi lienee onnellisempi: siirtotyöläinen joka nauraen vitsailee työtoverinsa kanssa, vai toimistossa paahtava ylistressaantunut myyntimies? Siitotyöläinen joka 3-5 vuoden urakan jälkeen palaa kotikonnuilleen, rakentaa säästöillään talon ja perustaa perheen. Vai myyntimies joka bemarin ostettuaan huomaakin haluavansa mersun.

Onnellisuus on itsensä ja maailman hyväksymistä. Onnellisuus on saavutettuja tavoitteita ja toteutuneita unelmia. Onnellisuus on hetkissä.

Kuvan lehtimyyjä lienee kyseisellä hetkellä onnellisesti unessa, vaikka herääkin todellisuuteen köyhyysrajan alapuolella. "Anna meille voimia hyväksyä asiat joihin emme voi vaikuttaa."

 Ensimmäinen viikonloppu kun ei ollut "pakko" shoppailla, sisustaa, purkaa ja muuten vaan säätää kotia kuntoon. Perjantaina pihviä, punaviiniä ja hyvää jazzia. Jatkoksi vähemmän hyvää diskohumppaa ja rap-klassikoita yökerhossa. Lauantai menikin sitten rosvosetorille, mutta sunnuntain elämyksellinen akvaarioretki kruunasi viikonlopun.

Kierros alkoi lupaavasti:

Ja päättyi vaikuttavasti:

Suosittelen lämimästi:

• Hotel Peace:n old jazz bar
• Kiwi-marjat, karviaisen kokoisia marjoja, jotka maistuvat ja näyttävät sisältä ihan kiwi -hedelmältä
• Kiwin sisälle paketoitua sorbettia

Kehotan varomaan:

• Kiinalaisia tyttöystäviä (ennen kuin osaat sanoa Kiinaksi: en ole kiinnostunut miehestäsi, haluan vain tanssia ja pitää hauskaa)
• Yökerhon perinteisiä vessoja ja liukkaita lattioita

Käyntikortin antaminen baarissa vastakkaiselle sukupuolelle saatetaan myös tulkita muuksi kuin yritykseksi havainnollistaa, kuinka nimesi lausutaan.

Ensimmäisissä palavereissa törmäsin outoon ilmiöön. Hengityksen hajusta päätellen paikalliset kolleegat vaikuttivat nauttineen lounasnaukun jos toisenkin. Täällä on tapana myös ottaa pienet torkut työpöydän ääressä, joten  ei kai tuo nyt niin kummallista olisi. Juodaanhan italiassakin viiniä lounaalla. But there's always a but, eli mutta, eipä näkynyt pulloja. Syy olikin ilmeisesti ruoassa! Tällä hetkellä paras arvaukseni syyllisestä on tofu. Se ainoa laji, jota poikkeuksetta pystyn täällä aina, paikasta riippumatta, syömään. Ratkaisu: oma pullo työpöydän laatikossa - suuvettä nimittäin.

Käytännön vinkki: jos työpaikalla on perinteiset tavat, ei kannata sopia palavereja heti lounaan jälkeen. Keskeytyy ikävästi ruokalepo. Ikävä myös herättää kokonainen osasto, kun lampsii ovesta sisään ja epähuomiossa sytyttää valot. Keskellä päivää! Hyi minua.

 Tööt tööt sanoo taksi, bemari, santana, porche ja mopo. Sähköskootterit ovat hiljaisempia vaanijoita. Liikenne on täällä sekavaa ja usein pelottavaa, mutta täytyy myöntää että se jollain kierolla tavalla myös toimii. Ei aina. Ensimmäisenä perjantaia näin Kunshanissa (pienempi, vain noin miljoonan asukkaan kaupunki Shanghaista 60 km itään) kaksi autokolaria, yhden mopokolarin ja lähtiessä vielä tuoreen henkilöuhrin viereisellä kaistalla.

Työmatkat Shanghain toimistolle kävelen ja harvoin olen pelännyt yhtä paljon kuin paikallisella suojatiellä. No ehkä pelästyin vielä vähän enemmän sitä päätöntä kissanraatoa, jonka päälle melkein astuin, mutta onneksi se parin viikon sisällä siivottiin pois. Sen aikaa jouduin kävelemään kadun toisella puolella, jonka varrella on pieni puistopahanen, eli taksikuskien yleinen wc. Maassa maan tavalla.

Yksi liikkumisen muoto jota kaipaan on luonnossa juokseminen. Täällä joutuu rehkimään kuntosalin juoksumatolla. Hajottaa polvet ja on muutenkin to-del-la syvältä. Sanoo pessimisti. Positiivisemmin ajateltuna gymi on ihan vieressä ja siellä on jopa Suomalainen sauna. Lenkin päälle Carrefourista Waasan näkkileipää, kyllä kelpaa! Välillä niinkin, maailmalla oman maan tavalla.