Käytän keskimäärin aivan liikaa energiaa menneen ja tulevan vatvomiseen. Jostain ihmeen syystä on paljon helpompaa koko ajan haluta jotain enemmän, kuin tuntea että kaikki on hyvin.  Nyt,  tässä hetkessä. Ja onhan kaikki kovin hyvin. Keskiluokkaisen perheen hyvin koulutettu lapsi töissä ulkomailla. On asunto, vakuutukset, stereot, televisio, mikroaaltouuni, lämmintä vettä ja internet. Elän siis oikeastaan yhtä haavettani.

Paikallinen kolleega puhui onnellisuudesta. Hänen mielestään yhdenlaista onnellisuutta on se että palkka kasvaa lineaarisesti. Näin on joka päivä vähän onnellisempi. Jos taas maanantaina tienaa 100 rahaa, tiistaina 200 rahaa mutta keskiviikkona vain 120 rahaa, on lopulta pettynyt, vaikka palkka onkin noussut. Pidin tätä esimerkkiä kovin pinnallisena, mutta monille täällä päivittäinen elanto on yhtä epävarmaa kuin...Shanghain sää. (Ajattelin tässä viitata viimeaikaisiin tapahtumiin Japanissa, mutta ei, menee yli hyvän maun.) Ymmärrän kyllä ajatuksen taustalla, parempi olla joka päivä hieman onnellisempi kuin jatkuvasti ylä- tai alamäessä.

Köyhyyttä kohdatessaan herkkä ihminen sortuu helposti sääliin. Vaikka huima talouskasvu ei jakaudukaan tasaisesti, kaikki kyllä saavat siitä osansa jotain kautta. Elintason paraneminen on aina muutosta suhteessa totuttuun elintasoon. Eivät ihmiset ole kateellisia siitä mistä eivät osaa haaveilla. Kumpi lienee onnellisempi: siirtotyöläinen joka nauraen vitsailee työtoverinsa kanssa, vai toimistossa paahtava ylistressaantunut myyntimies? Siitotyöläinen joka 3-5 vuoden urakan jälkeen palaa kotikonnuilleen, rakentaa säästöillään talon ja perustaa perheen. Vai myyntimies joka bemarin ostettuaan huomaakin haluavansa mersun.

Onnellisuus on itsensä ja maailman hyväksymistä. Onnellisuus on saavutettuja tavoitteita ja toteutuneita unelmia. Onnellisuus on hetkissä.

Kuvan lehtimyyjä lienee kyseisellä hetkellä onnellisesti unessa, vaikka herääkin todellisuuteen köyhyysrajan alapuolella. "Anna meille voimia hyväksyä asiat joihin emme voi vaikuttaa."